Oon viime aikoina alkanut haikailemaan takaisin koulun penkille. En siis mitään työajan ohessa tapahtuvaa opiskelua, sitähän mä teen nytkin parhaillaan, vaan ihan oikeaa pelkästään koulunpenkillä istumista. Kaipaan sitä, että joka aamu ei välttämättä tarvinnut herätä siihen kellonsoittoon vaan sai nukkua vaikka tunnin ylimääräistä. Ja sitä, että päivät näin jälkikäteen muistellen olivat sittenkin paljon lyhyempiä kuin nykyään. Ja sitä, että jos mokasit tentissä, niin teit sen mokan ainoastaan itseäsi kohtaan. Tällä hetkellä, jos teen mokan, siitä on yleensä suuremmat vaikutukset ja paljon useammalle ihmiselle.

On tainnut vaan aika kullata muistot:)

Mä kyllä vihasin sitä opiskelua itsessään ylikaiken. Samoin vihasin sitä ainaista rahan puutetta, vaikka mulla asiat tosi hyvin olikin, kun sain olla kaikki kesät hyväpalkkaisessa työssä ja asuin kuitenkin melkein puolet viikoista vielä vanhempieni luona (niin, en mä siellä opiskelupaikkakunnalla ihan kauheasti viihtynyt, kun poikaystäväkin oli siihen aikaan kotikaupungissa;).

Totuus taitaa kuitenkin olla se, että ei musta ole enää heittäytymään täysin kokopäiväiseksi opiskelijaksi. Ei sitä varmaankaan kestäisi (kenenkään) pää eikä myöskään kukkaro. Nostan hattua ystävälleni, joka vielä yli kolmekymppisenä irtisanoi itsensä ja lähti opiskelemaan omalta tuntuvaa alaa. Ja tuntuu jopa viihtyvän valintansa kanssa, vaikka rahan kanssa tekeekin tiukkaa.

Mulla oli juuri keskustelu mun pomojen kanssa ja kysyivät, että mitkä mun pitkän tähtäimen suunnitelmat on. Pystyin sillä hetkellä ihan rehellisesti vastaamaan etten tiedä. Olen koko vuoden elänyt kuunvaihde kerrallaan ja ajatellut, että kyllä mä sitten ensi kuussa teen sitä ja sitä. Taitaisi ilmeisesti tässä vaiheessa vuotta olla aika päättää, että nyt aletaan elää päivä kerrallaan ja tehdään just sitä, mikä sille hetkellä hyvältä tuntuu!